Paholaisnainen

Moitsu!

Mahtavaa alkanutta viikkoa tyypit! Toivottavasti siellä ei oo tiedossa ihan niin tekemisentäyteinen viikko kuin täällä. Mua jo vähän puuskututtaa ajatella, mitä kaikkea tällä viikolla PITÄISI saada tehtyä vielä ennen muuttoa. Tosin, jos muutto meneekin vasta siihen ekaan päivään, niin saadaan pikkasen lisäaikaa, mutta jos päästäis meidän toivomusten mukaan muuttamaan ennen sitä, niin apua.

Tehtävä listalla ois siis mm. vaatteista eroon pääsemistä, eli kotikirppiksen pitämistä sovittuina päivinä ja facebookissa jo myytyjen vaatteiden postittelua, muuttolaatikoiden tilaamista, kaiken pakkaamista ja asunnon siivoomista, kummipojan ristiäisten valmistelua (mä en ees tiiä mitä mun pitää tehä!) ja niiden ristiäisten viettämistä, töiden tekemistä, ja vaikkei enää ookaan niitä kiireisempiä viikkoja, niin muutama alkava kampanja pitää kyllä tekemisen meiningissä. Tän lisäks pitäis löytää tälle mun kummipojalleni joku ihana kummilahja, enkä yhtään osaa päättää mitä hankkisin. 

Näiden lisäks vaikka mitä! Mut ihana puoli on siinä, että kohta se on ohi. Sit voi vaan järjestellä uutta ihanaa kotiansa, juhlia meidän 1-vuotispäiviä ja odotella joulua.

Viikonloppuna vietettiin tosiaan ensimmäisiä duunipikkujouluja, tämä versio tosin vain meidän ryhmän kesken. Minähän suunnittelin homman hyvin rauhalliseksi, mutta lopputuloshan nyt oli se minkä pysty jo arvaamaan. Hauskaa oli kuitenkin, niin ei se mitään!

Sitten sunnuntaina suoritettiin vähän herkissä tunnelmissa mun konfirmaatio krapulasieluun sopivassa tuomiopäivän messussa Pakilan Hyvän Paimenen Kirkossa. 

Minähän oon siis käynyt rippikoulua silloin joskus 15-vuotiaana, mutta konfirmaatio jäi välistä, kun esiintyminen Savoyn teatterissa kiinnosti enemmän. Onneks sen pysty nyt hoitaa suht kivuttomasti, jotta pääsen mun pientä kummipoikapalleroani uittamaan ristiäisvedessä. (Täytyy varmaan vielä vähän noita termejä ja käytäntöjä tutkia ennen sunnuntaita...)

Ei muita höpinöitä ennää! Tässä satunnaisia kuvapilkahduksia viime päiviltä:

Perjantain pappistapaamisen, pikkujoulun ja työpäivän asua, jota ei tietenkän näy. Päällä oli musta rusettinauhallinen mekko, kimalteleva neule ja hopeisia sekä harmaita asusteita.

No tässä ois tämän päivän tissit. Ja koru ja huivi. Ja muutama kuva työpöydän näkymistä, jotka on aika promillepitoisia. Ei houkuttele näin maanantaina. Niin ja jokaisen työpäivän pelastus, työpaikan veskin hiustökötit!

Välipalaa! Väinämöisen nappeja ja miljoona kuppia vihreetä teetä. Ja sitten vielä tän päivän neuleen taskua, joka selvästikin kiehtoo mua kovasti, ja perjantain kenkiä. Nää kengät ei mahtunu tohon perjantain kollaasiin, niin piti pistää tähän :D

Ainiin! Arvatkaas. Oon tänään paljastunut paholaisnaiseksi. Mä en siis koskaan milloinkaan ikinä hukuta mitään, avaimet ja lompakot sun muut pysyy tallessa aina jollakin ihmeen tuurilla. 

Armas exänihän välillä saattoi unohdella jotain (yritin nyt kirjottaa tän mahdollisimman hellästi!) ja mm. mun kela-korttini saattoi joskus hukkua hänen lompakkonsa mukana. No, kerran hän sitten hukutti lompakkonsa ja samoihin aikoihin mun plussa-kortti hävis, joten päädyttiin jotenkin siihen, että se meni hänen lompakkonsa mukana. 

No tänä syksynä näiden työkiireiden keskeltä löysin itestäni täysin uuden piirteen: kotiavainten kotiin jättäminen. Niimpä yhtenä päivänä 2 viikkoa sitten en kamalasti ihmetellyt, kun bussissa kotimatkalla tajusin, ettei avaimia ookaan missään. Bussista pois ja Kimin työpaikalle avaimia hakemaan.

Kotona en löytänyt omia avaimiani mistään, ja kun ihmeteltiin Kimin kanssa niiden kohtaloa, muisti Kimuli käyttäneensä niitä edellisenä iltana Ladan pissitysreissulla. Päädyttiin sitten taas sujuvasti siihen, että Kimihän ne on hukuttanut. Viimeksi eilen muistutin Kimiä, että voisko hän nyt käydä esim imurin pölypussin läpi, niin saataisiin avaimet uusille vuokralaisille kun muutetaan.

Ja sitten! :D En kestä. Tänään pikkusisko soitti, että oonko joskus hukuttanut plussakorttini, kun hänen vanhan takkinsa taskusta löyty mun nimellä sellainen, ja oon kuulemma joskus vuosia sitten lainannut sitä takkia häneltä tallitakiksi. Hihittelin naama punasena ja paljastin, että taisin joskus syyttää Mikkoa sen hukuttamisesta.

Tunti tän jälkeen lähettiin työkaverin kanssa syömään meiän vakkaripaikkaan, jossa ei olla päästy käymään pariin viikkoon, ja heti sisälle päästyämme ihana ravintoloistija-neiti kipittää mun luokse mun avaimet kourassaan ja kertoo, että ne oli löytynyt pari viikkoa sitten meidän lounaan jäljiltä penkkien välistä.

Ai että. Tässä vielä Kimin reaktio, kun kerroin avainten löytyneen:

Siis mä nauroin niin kovaa vedet silmissä, että täällä on varmaan seuraavienkin kerrosten työkaverit ihmetelly :D

Lupaan, että ens kerralla en syyttele muita, vaan muistan sellaisen seikan, että mä osaan itsekin hukuttaa tavaroitani.